Jukojärven kylän harvaan asutut metsämaat halkaisi aikoinaan Hämeen ja Satakunnan välinen maakuntaraja. Jo ammoisten linnaläänien ajalta periytynyt rajalinja kulki vesireittiä Keurusselästä Jukojärveen. Keuruun pitäjän pohjoinen osa kuului Satakunnan Kangasalaan (historiallinen Kokemäenkartanon lääni), eteläinen Hämeen Sääksmäkeen ja Hämeenlinnan lääniin. Keuruun seutu palveli tuolloin lähinnä eteläisemmän Suomen asukkaiden eränkäyntiä ja aluejako määräytyi silloisten eräalueiden haltijoiden kotipitäjien mukaan.

1890 ilmestyneen Keuruun pitäjänhistorian kirjoittaja Axel Warén arvioi Keuruun varhaisimman uudisasutuksen jakautuneen vanhan maakuntarajan kahden puolen, savolaisten asetuttua pääosin Kangasalan entisille erämaille, pohjoiseen ja itään, hämäläisasutuksen puolestaan levittäydyttyä Sääksmäen pitäjän entisiin erämaihin, Keuruun eteläosiin. Jukojärven kylän eteläosassa sijaitsi Sääksmäen Pohjoislahden erämaa, joka kuului Jutikkalan kylälle. Muistona ajasta on paikannimistössä säilynyt yhä nimi Jutikan lahti. Historiaa henkii myös Jukojärven ja Pohjoislahden välinen kyläkuntien raja, joka pitkälti meidän päiviimme on noudatellut ikivanhaa rajalinjaa.

Jukojärven kylän ensimmäinen vakinaisesti asuttu talo oli eri asiakirjalähteiden mukaan Lasse Utriaisen asuttama JUKOLA (JUKOJÄRVI). Verolueteloissa talo mainitaan vuodesta 1589, Ruoveden käräjillä kuitenkin jo 1574. Utriaiset asuttivat taloaan Vääksyn rälssin Kulsialan (=Tyrväntö, nykyisin osa Hattulaa) hallintopitäjän eräsijana. Isäntäväen sukunimi Utriainen vaihtui sittemmin Marttiseksi, myöhemmin Jukolaiseksi / Jukolaksi.

Suku Jukolassa todennäköisesti vaihtui viimeistään 1732, kun isännäksi tuli Matti Juhonpoika Pohjoislahden Mikkolasta. Perimätiedon mukaan Jukolan ensimmäiset rakennukset sijaitsivat korkean Jukomäen laella. Sieltä ne jossain vaiheessa kuitenkin siirrettiin lähelle Jukojärven rantaa, osapuilleen nykyisille sijoilleen. Muuton syyksi on arveltu riittävän vedensaannin turvaaminen. Jukolan talo jaettiin isojaon aikana , vuonna 1817 Aatami (s.1782) ja Aappo Tuomaanpojan kesken (1778). Aatamista tuli isäntä Korpi-Jukolaan, Aaposta Kangas-Jukolaan. Isältä pojalle periytynyttä Korpi-Jukolaa asuu nyt 17. sukupolvi, Kangas-Jukolassa vuorossa on jo 18 isäntäpari.

Toisena veroa maksavana Jukojärven talona veronkantoluetteloihin merkittiin SAAPASTORPPA (nyk. TOLPPA), minne 1669 asettui asumaan Matti Mikonpoika Jukolasta. Matti oli ennen muuttoaan ollut Jukolan talon neljäs isäntä. Saapastorpan isännyyden peri isältään Heikki Matinpoika. Asutuksen alkuaikoina on ollut varsin yleistä, että talojen isännyys vaihtui. Niinpä Saapastorpankin haltijasuku vaihtui jo kolmannen isäntäparin kohdalla, kun Jukolan suvun tilalle tuli Melasen suku. Saapastorpan talon ja talonhaltijoiden vaiheet on selvitetty seikkaperäisesti Vitsakosken Melasen sukukirjoissa. Tilan ja samalla suvun nimi vaihtui Saapastorpasta Tolpaksi 1877.

Jukojärven asutus lisääntyi ensimmäisinä vuosisatoina verkalleen. 1600-luvulla uudisasutettiin ainoastaan RUOKONEN, joka vanhimmissa asiakirjalähteissä mainitaan Matti Olavinpoika Mannisen asuinsijana 1682-1697. Vielä asutuksen alkaessa Ruokonen luettiin kuuluivaksi Suolahden kylään, joka sata vuotta aiemmin oli ollut Kangasalan Leivin kylän Pohjoislahden eräsijana. Eräomistus tunnettiin myös Lapintaipaleen nimellä. Ruokosen tilan miltei 350-vuotisen historian aikana talon haltijasuku on vaihtunut useita kertoja. Tilan historiaan kuuluu myös ajanjakso, jolloin Ruokosen vanha päärakennus palveli Keuruun käräjätupana.

Vuosi 1789 oli monen Keuruun seudun tilan kannalta merkittävä, sillä useat veronmaksukyvyttöminä kruununtiloiksi päätyneet talot ja torpat voitiin silloin lunastaa uudelleen perintötiloiksi. Valtiovalta ei ollut sallinut perinnöksiostoa 16 vuoteen. Perintötiloiksi lunastettiin 1789 Jukojärven talot VIRKAJÄRVI; KAIJANMÄKI ja LEPPÄMÄKI (Leppälä). Perintötalo-oikeudet lunastivat myös AHOLA (SEPPÄLÄ) 1789 ja POSKIJÄRVI (1792), jotka perustamisvaiheessaan laskettiin Pohjoislahden, mutta sittemmin Jukojärven kylän taloiksi.

1800 -luvulla lisääntyivät etenkin torpat, joita Jukojärvellä oli tilaa kohti keskimäärin kuusi. Uusia torppia ei 1920-luvulta alkaen enää perustettu ja torpparilain voimaantulon jälkeen useimmat torpista lunastettiin omiksi viimeistään vuoden 1924 vaiheilla. Maanjakoa oli Jukojärvellä tapahtunut 1900-luvun alkuun tultaessa vain vähän. Talolukua lisäsi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä lähinnä tilojen lohkominen sukulaisten kesken. Näin syntyneet talot olivat uudistiloja, eivät torppia. Kantataloista lohkottuina tiloina syntyivät muiden muassa TARHIALA, MIKONTALO, HARMAAKORPI, VILLENSAVU ja VAARILA.

Talojen varhaisimmat isäntäpolvet noin 1810-luvulle saakka on merkitty Vanhan Ruoveden historiateoksen liiteosan talonhaltijaluetteloon.

Lähde: Jukojärven kyläkirja Korpirastaan kotikylä Jukojärvi, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1999

Korkeakosken mylly on kiinteä osa Jukojärven kylämaisemaa ja paikallishistoriaa. Idyllinen myllymaisema on yhä ihailtavissa ohi kulkevalta kylätieltä. Käytöstä jäänyt myllyrakennus on säilynyt varsin hyväkuntoisena senkin jälkeen, kun on palvellut omistajiaan lähinnä varastokäytössä. Rakennus ei nykyisin palvele myllynä eikä museona, vaan alue rakennelmineen on yksityisomistuksessa.

1960-luvulle saakka toiminut nykyinen myllyrakennus on vuodelta 1918. Sen rakennutti sähköntuotantoa varten Keuruun Sähkö Oy, jonka omistukseen mylly oli tullut kaksi vuotta aikaisemmin. Laitos rakennettiin Keskusosuusliike Hankkijan piirustusten mukaan. Veden kulku ohjattiin kookasta puuputkea pitkin turbiiniin, joka käytti generaattoreita ja myllykoneistoja noin 40 hevosvoiman teholla.

Kun Korkeakosken mylly oli valjastettu ja linjat rakennettu uudelta voimalaitokselta sekä kirkonkylään että Korpi-Jukolan taloon, voitiin Keuruun kirkonkylällä sytyttää lamput ja katuvalot 15. maaliskuuta 1919. Sähkön kulutuksen kasvua ei Jukojärven pieni vesiallas valuma-alueineen kuitenkaan mahdollistanut, vaan jo seuraavana talvena jakelua jouduttiin säännöstelemään. Virtaa annettiin vain kello 05-22, ellei ennalta ollut toisin sovittu.

Kulutuksen kasvulle ei kuitenkaan mitään mahdettu, joten vuonna 1937 Keuruun Sähkö päätyi myymään liian vähätehoisen laitoksen jukojärveläisille. Jukojärven kylä sai sähköä omasta koskesta vuoteen 1950 asti, jolloin mylläri Hanno Jukolan perikunta myi verkoston Keuruun Sähkö Oy:lle. Viljan jauhaminen kuitenkin myllyllä jatkui vielä kymmenkunta vuotta tämän jälkeen. Jukolan suvun hallussa mylly ennätti olla yli 75 vuotta. Viimeisenä myllärinä toimi Tapani Jukola, joka vielä 1960-luvun loppuun asti otti voimalasta sähkön talouteensa ja sirkkeliinsä.

Ennen nyt paikoillaan seisovaa myllylaitosta Korkeakoskessa on tiettävästi ollut toiminnassa ainakin kolme myllyä. Jauhatus lienee alkanut viimeistään 1630-luvulla, jolloin mylly mainitaan ensi kertaa myllyjen veroluetteloissa. Aluksi laitos oli kotitarvemylly ja jauhoi viljaa vain paikallisille omistajilleen ja näiden torppareille.

Lähes nykyisellä paikalla toimi nykyistä rakennusta edeltänyt mylly, jonka rakennutti Petäjävedeltä tullut mylläri Juho Rautava saatuaan 1868 luvan vesilaitoksen rakentamiselle. Kymmenen vuotta myöhemmin mylläri sai lisäksi tullijauhatusoikeuden. Luvan nojalla voitiin jauhattaa viljaa myllylahkolaisten eli osakkaiden lisäksi myös maksaville asiakkaille. Korkeakosken mylly oli 1800-luvun lopulla Keuruun kymmenen merkittävimmän myllyn luettelossa ja silloisen tuotannon arvon mukaan järjestyksessä seitsemäs.

Lähteet:
Lea Riihimäen artikkeli Myllyn tarinaa Kylälehti Kaiun Korva, numerot 18 ja 19 lisäyksin, jotka toimitti Eero Jukola Tapani Jukolan muistiinpanoista.

Kyläkirja Korpirastaan kotikylä Jukojärvi, Gummerus Kirjapaino Oy Jyväskylä 1999

Einari Vuorela

Yllä oleva runon “Unennäkijän kylä” on runoilija Einari Vuorela (1889-1872) omistanut kotikylälleen, Keuruun Jukojärvelle ja sen asukkaille.

Luonnon ja kotikylän elämää lukuisissa runoissaan kuvannut Vuorela keräsi tuotannostaan ylistäviä mainintoja. Ihastuneilta arvostelijoiltaan hän sai tunnetun runonsa mukaan liikanimen “Keuruun Korpirastas”.

Einari Vuorela syntyi Vuorelan torpan riihisaunassa kuudentena Aapeli ja Kristiina Vuorelan (o.s. Ryöppylä) kaikkiaan kymmenestä lapsesta. Tuleva runoilija eteni Multialla käydyn kansakoulun jälkeen jo 16-vuotiaana Virtain Osuuskaupan Vaskiveden myymälän ja kyläkirjaston hoitajaksi. Sedän rohkaisu vei nuorukaisen Jyväskylän seminaariin, mistä Vuorela 1914 valmistui kansakoulun opettajaksi. Hän opetti aluksi Töysän kirkonkylän ja Jyväskylän Puistokadun kouluilla, kunnes jo varsin tunnettuna , neljän runoteoksen kirjoittajana jäi vapaaksi kirjailijaksi 1923. Jo ensimmäisellä runokokoelmallaan, 1919 ilmestyneellä Huilunsoittajalla, Einari Vuorela oli kohonnut Suomen lyyrikkojen eturiviin.

Vuonna 1939 Vuorela avioitui näytelmä-ja satukirjailija Laura Sointeen kanssa. Sota-ajan opettajapula vei pariskunnan Soiniin, Alavudelle ja Virroille. Virroilla perheeseen syntyi 1942 tytär Varpu-Liisa. Kotikyläänsä Jukojärvelle runoilija tuli opettajaksi 1947. Eläkkeelle hän jäi opettajan työstä 67-vuotiaana 1956. Tämän jälkeen perhe asui Tuusulan Iloniemessä, Laura Soinne-Vuorelan kulturellissa sukutalossa ja lapsuudenkodissa. Keväisin perhe kuitenkin palasi aina rakkaaseen Vuorelaansa ja osallistui Keuruun kulttuuririentoihin. Kotikylänsä asukkaiden vaiheisiin Vuorela otti osaa omalla tavallaan: laatimalla runon niin syntymäpäivän viettäjille kuin kaste-, rippi-tai ylioppilasjuhliinkin.

Einari Vuorelan teoksia on vuodesta 1919 julkaistu 24, mutta hän kirjoitti paljon myös lehtiin. Vuorelan runot ovat tulleet tutuiksi myös lauluiksi sävellettyinä. Einari Vuorela sai kolme kertaa kirjallisuuden valtionpalkinnon ja lisäksi kirjallisuuden Aleksis Kivi-, Eino Leino-ja Linnankoski –palkinnot. Hänet promovoitiin filosofian kunniatohtoriksi Jyväskylän yliopistossa 1969.

Vuorela kuoli Helsingissä 10.7.1972 pitkäaikaiseen sairauteen. Hänet siunattiin Keuruun Vanhassa kirkossa ja haudattiin sen kirkkomaahan. Kirjailijapari Einari Vuorelan ja Laura Sointeen yhteinen hautamonumentti on Keuruun vanhan kirkon hautausmaalla.